Jyrkkä ei huuhaa-saamelaispolitiikalle

Tämän blogitekstin on kirjoittanut Jouni Kitti - saamelaispoliittisesti aktiivinen pohjoissaamelainen, joka on toiminut mm. saamenkielisen Sápmelaš -lehden päätoimittajana vuosina 1980 - 1999.

Miksi tulin mukaan saamelaispolitiikkaan

Saamelaispoliitikoksi alkaminen tapahtui kohdallani sattuman kautta; eräs inarinsaamelainen tiedusteli ennen ensimmäisiä saamelaisvaltuuskunnan koevaaleja vuonna 1975, että alkaisinko ehdokkaaksi lähiaikoina pidettäviin vaaleihin. Hän kertoi lukeneensa Lapin Kansasta kirjoituksiani jossa olin selvitellyt Inarinjärven säännöstelyn aiheuttamia kalastusvahinkoja nimenomaan Inarin kalastajasaamelaisille.

Inarinsaamelainen selitti minulle miten Inarinjärven alueella ihmiset ovat sivu maailman vaihtuneet ja sovinnon ja riidan aiheet muuttuneet. Välillä joku kohoaa muita ylemmäksi kuten nyt sodan jälkeen tänne asutetut koltat ja Petsamon siirtolaiset. Uudet tulijat ovat talonsa rakentaneet inarinsaamelaisten asuinalueille ja inarinsaamelaisten vanhat talot ovat vastaavasti autioituneet. "Mutta meidän inarinsaamelaisten pyhä järvi – Inarinjärvi – seisoo uskollisesti aikojen ja inarinsaamelaisten kohtaloiden keskellä", jatkoi mies.

Kuulen häneltä miten Inarinjärvestä Jäämereen laskeva Paatsjokeen rakennettiin Jäniskosken voimalaitos tuottamaan sähköä Petsamon nikkelikaivokselle ja sulatolle. Heti sotien jälkeen Neuvostoliitto vaati Jäniskosken-Niskakosken aluetta vuokralle, ja seuraavana Suomi myi alueen Petsamon alueen uusille isännille. Neuvostoliitto kunnostutti ja uusi voimalaitoksen sähköntuotantoon ja säätelemään tulvia rakentaen Paatsjokeen padot kolme voimalaitosta varten. Vesistön rakentamisen jälkeen ilmestyi monta uutta ongelmaa, jotka huononsivat inarinsaamelaisten toimeentuloa. Kun kuulin tämän, pienen hetken harkittuani lupasin ryhtyä ehdokkaaksi.

Tämä selittää osaltaan sen, miksi monet saamelaiset ja suomalaiset ovat hämmästelleet minun näkyvää ja aktiivista osallistumisestani inarinsaamelaisia puoltavaan tai Ylä-Lapin maaoikeuskysymyksistä käytävään julkiseen keskusteluun. Epäilijöille voin sen verran kertoa, että perehtyessäni saamelaisten valitsemana luottamusmiehenä saamelaisten maanomistukseen, kiinteistöjärjestelmään ja maiden hallintaan jouduin kohtamaan tutkimustiedon vähäisyyden ja ristiriitaisuuden. Siinä oli jo riittävästi kannustimia.

Professori Veikko O. Hyvösen maanmittauslehdessä 1970-luvun alussa julkaistu artikkeli lisäsi tietopohjaa sen verran, että asiaan oli sen jälkeen pakko alkaa perehtyä kunnolla. Saamelaisvaltuuskunnan poliittinen johto oli onnistunut propagandassaan levittämään mututietoa, josta seurasi, että alettiin esittää perusteluja mitä erilaisimmille väitteille saamelaisten sortamisesta ja vaatimuksille. Eräs vaatimus oli, että valtion oli korkea aika ryhtyä palauttamaan takaisin saamelaisille sen itselleen laittomasti haltuunsa ottamat maat.

Terminologia: saamelaiset ja lappalaiset

Kun tätä vaatimusta sitten alettiin verrata saamelaismääritelmään ja termiin lappalainen, huomattiin, että kysymys olikin lappalaisten maiden palauttamisesta, mutta ei lappalaisille, vaan meille etnisille saamelaisille, joihin itsekin kuulun. Lappalaisista ja heidän historiallisista lapinkylistään ei puhuttu mitään, vaikka asia koski juuri saamelaisten vieroksumia lappalaisia. Käytännössä tämä tarkoitti inarinsaamelaisia, joiden vuoksi olin tullut mukaan saamelaispolitiikkaan.

Saamelaiskäräjälain valmistelussa kieleen perustuva saamelaismääritelmä rajasi saamelaisen takarajaksi vuoden 1875. Kun samaa vuosilukua sovellettiin lappalaisiin seurauksena oli, että tämä mielivaltaan perustuva saamelaisuuden takaraja rajasi tilansa omalle veromaalleen ennen vuotta 1875 perustaneet inarinlappalaiset saamelaisuuden ulkopuolelle. Tämä tuntui uskomattomalta. Kun huomasin tämän termikikkailun merkityksen Inarin suomenkielisten saamelaisten oikeuksia rajoittavana tekijänä, halusin entistä enemmän perehtyä tarkemmin tähän asiaan. Nyt oli pakko ryhtyä arkistoja tarkemmin tutkimaan ennen oman kannan julkaisemista.

Asiakirjat avasivat silmäni näkemään millaisesta harkitusta historian mutkan oikaisusta oli kysymys ja kirjoittamisesta tuli iloni. Tunsin olevani mukana virtauksessa joka tuntui vievän mukanaan. Oli innostavaa laittaa paperille havaintoja ja huomiotani mitä ympärillä tapahtui. Samalla kasvoi tarpeeni alan faktatiedon kartuttamiseen. Luin professori Haatajan selvitykset pohjoisten kuntien ja Kuusamon isojaoista. Tämä johti yllättävään käänteeseen; saamelaisvaltuuskunnan ja saamelaiskäräjien vaatimuksien perusteiksi esitetyt faktat osoittautuivatkin tarkoitushakuisiksi sepitelmiksi.

Saamelaispoliitikkona ja lehtimiehenä

Olisinko lainkaan alkanut näistä vaikeista asioista kirjoittamaan, ellen olisi suostunut alkamaan ehdokkaaksi saamelaisvaltuuskunnan ensimmäisin vaaleihin 1975, ja ottamaan vastaan saamenkielisen Sápmelaš-lehden päätoimittajuuden vuonna 1980? Näistä valinnoista kuitenkin roolini maailmanparantajana käynnistyi. Yhä edelleenkin hämmästelen ajautumistani poliitikoksi ja kirjoittajan rooliin ilman mitään merkittävää koulutusta. Olin kuitenkin iloinen siitä, että elämä antoi minulle sellaisen mahdollisuuden yrittää, joka minulle tuli keski-iässä ja yllättäen. Minulla ei siihen mennessä ollut kovin kunnianhimoisia tavoitteita opintojen ja kirjoittamisen suhteen.

Eteeni oli tullut tehtäviä, jotka olivat haastaneet minut ja joista olin siihen mennessä selviytynyt. Tämä päätoimittajan tehtävä mihin ryhdyin, osoittautui kuitenkin kaikista vaativimmaksi. Olivathan lehden perustajat tunnettuja suomalais-ugrilaisten kielten tutkijoina kannuksensa hankkineet akateemikot Paavo Ravila ja Erkki Itkonen. He molemmat toimivat vuosikausia lehden päätoimittajina. Olin kuitenkin perillä siitä mikä merkitys on lehdillä ja kirjoilla saamelaisille, olinhan vuonna 1948 jolloin opin lukemaan saameksi kiertokoulussa Angelissa tutustunut Sápmelaš-lehteen.

Lapsena kuulemani saamenkieliset tarinat kiinnostivat minua. Tarinoiden kuuntelemisesta ja lukemisesta oli vain lyhyt askel kirjoittamiseen. Kirjoittamisen alkuvaiheessa havaitsin, että faktat eivät häviä fiktiolle, kunhan asia vain kerrotaan niin, että kuulijan ja lukijan mielenkiinto herää ja pysyy hereillä tarinan edetessä.

Informaatiosodasta

Saamelaisten ja lappalaisten välinen kiista, informaatiosota ei ole ollut vain kahden osapuolen, vaan suuressa määrin kiihkomielisen saamelaisnationalismin ja nykyistä yhteiskuntamuotoa tukevien voimien välinen ideologinen ja poliittinen taistelu, josta jälkimmäiset selvisivät voittajina oikeusministeri Anna-Maja Henrikssonin lainmuutoshankkeesta, jolla lappalaiset olisi pullautettu saamelaisuuden ulkopuolelle. Tämä kiista on jättänyt jälkeensä rumaa jälkeä, antaen huonon kuvan saamelaiskäräjien suomenkielisiä saamelaisia syrjivästä alkuperäiskansapolitiikasta.

Kiinnostukseni kiistaan ulottuu siis kauas ajassa taaksepäin. Minulle paljastui se, että totena pidetyssä saamelaiskäräjien historiankirjoituksen antama kuva siitä kuka on saamelainen, ei antanut vastausta siihen kenen maiden palauttamiseen saamelaiskäräjien vaatimukset kohdistuivat. Ja kun 1990-luvun alusta lähtien sain tilaisuuden perehtyä valtionarkistossa säilytettäviin alkuperäisiin asiakirjoihin saatoin todeta epäilyni oikeaksi. Samalla tuli oikeaksi todistetuksi epäilyni, että yleisesti levinneet virheellisyydet olivat laajoja, jopa suurempia kuin olin aavistanut. Sen jälkeen kuva saamelaisten ja lappalaisten historiasta on täsmentynyt ja syventynyt.

Ratkaisumalleista

Pohjimmiltaan samaa väestöä jakavilla mielivaltaisilla määritelmillä ei tämän kaltaisia kysymyksiä ratkaista, etenkin tilanteessa, jossa suurin osa Suomen saamelaisista asuu saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella muualla Suomessa. Maiden palauttamisesta takaisin saamelaisille haaveilevat tahot ymmärtävät hyvin, vaikka harvemmin asiaan puuttuvat, ettei heidän suunnitelmaansa ole uskottavia perusteita niin kauan kuin he jatkavat samaa väestöä ylläpitävää kiistaa "kuka on saamelainen".

Saamelaiskäräjien tähänastiset kannanotot ja toiminta eivät minua vakuuta siitä, että tämä samaa väestöä jakava poliittinen malli olisi toimiva ja koko alkuperäisväestön saamenkielisten ja suomenkielisten saamelaisten hyväksymä. Inarinsaamelaisiin kohdistuva syrjivä malli on myös ristiriidassa väestön historiallisten perinteiden kanssa.

Saamen- ja suomenkieliselle väestölle on annettava myös mahdollisuus irrottautua tästä painajaismaisesta tilanteesta. Tällaiset suunnitelmat on peruttava ja aloitettava puhtaalta pöydältä. Inarinsaamelaisten kannalta oikeudenmukainen ratkaisu olisi, että saamelaiskäräjien äänestysluetteloon hyväksytään inarinsaamelaisina vain sellaiset hakijat, jotka tuntevat kuuluvansa johonkin Inarin kahdeksasta saamelaissuvusta polveutuvaan väestöön ja jotka itse kukin sukuyhteisö hyväksyy sukuun kuuluvaksi. Yksi ongelma tässä on se, että pienimpiin inarilaissukuihin kuuluvia henkilöitä on enää muutama. Käytännössä seula olisi riittävän tarkka, kun inarinsaamelainen rekisteriin hakija kykenee esittämään kuuluvansa Inarin lapinkylän jälkeläisiin polveutumisperusteen mukaan.

Mikä riittää?

Näytöksi riittäisi arkistoviranomaisen antama todistus siitä että hakijan esivanhemmista jompikumpi on merkitty lapinveroluetteloon. Se olisi hyvin lähellä Lapin Sivistysseuran kokoamaa saamelaista perherekisteriä, johon merkittiin sellaisia saamelaisia, jotka olivat aikoinaan maksaneet lapinveroa, maaveroa, jotka oli merkitty kirkonkirjoihin ja jotka puhuivat saamenkieltä. Muiden kohdalla kieliperuste säilyisi kuten tähänkin asti, kuitenkin siten sitä pitäisi korjata samanlaiseksi kuin Norjassa. Sellainen olisi kaikkien kannalta paras kompromissi.

Sille, että hakijoita otettaisiin vaaliluetteloon lappalaisperusteella, on esitetty vastaperusteluna, että lappalaismerkintä ei koskenut henkilön etnisyyttä vaan elinkeinoa ja verotusta. Tästä syystä lappalaisiksi on voitu merkitä myös henkilöitä jotka ovat etnisyydeltään muuta perua kuin saamelaiset. Niinpä lappalaismerkinnälle ei muka saisi antaa mitään merkitystä päätettäessä merkitäänkö hakija vaaliluetteloon. Olkoonkin, että näin olisikin jonkin lappalaisena eläneen esivanhemman kohdalla, pitää kysyä oliko jonkun satoja vuosia sitten tapahtunut "lappalaiseksi ryhtyminen" sellainen seikka, että se olisi omiaan "pilaamaan lappalaisen veren" jossain suvussa tai sukuhaarassa. Jos tällaisiin puhdistuksiin ryhdyttäisiin, puhdistettavaa riittäisi myös pohjoissaamelaisten puolella.

Valtaosa lappalaisiksi merkityistä henkilöistä ovat olleet lappalaisia myös etnisesti, eli polveutunee alueensa ikiaikaisista suvuista. Näin ollen perustelu jonka mukaan lappalaismerkinnälle ei voida eikä tule antaa merkitystä tai painoarvoa on niin kaukaa haettu, että sitä voi lähinnä luonnehtia huuhaaksi. Edellä esittämäni mallin pohjalta saamelaiseksi maksimissaan saamelaiskäräjien vaaliluetteloon hyväksyttäisiin arvioni mukaan lisää korkeintaan 1 000–1 500 henkilöä, ei 512 000 (!) niin kuin YK:n ihmisoikeuskomitean päätöksessä sanotaan. Tuon suuruusluokan luku arvovaltansa varassa toimivan YK-komitean päätöksessä ja kotimaisen lainsäädännön perusteluna on saman luokan huuhaata kuin väitteet siitä että lappalaismerkinnän todistearvo olisi yhtä kuin nolla. Kaikki tiedot lapinkylien osakkaista on arkistoissa, samoin maaveroluettelot, seurakuntien arkistot ym. vastaavat. Niille tulee antaa niille kuuluva merkitys.

Kuka omistaa inarinsaamelaisten historialliset alueet?

Erityisesti vieläkin joutuu hämmästelemän niitä vaatimuksia, jotka 1970-luvulla esitettiin valtion omistamien maiden palauttamisesta niiden väitetyille alkuperäisille omistajille porosaamelaisille, mutta ei niiden todellisille alkuperäisille omistajille kuten Inarin kalastaja- ja metsäsaamelaisille. Tätä voi pitää tarkoituksellisena historian väärinkäyttönä, joka oli suunnattu alueen todellista alkuperäisväestöä vastaan. Tämä osoittaa, että saamelaisideologinen keskeinen näkemys oli etnisten porosaamelaisten ylivertaisuuden ja taloudellisten etujen varmistaminen historiallista faktoista huolimatta.

Kun myöhemmin vaadittiin saamelaisalueen vanhojen kulttuurihistoriallisten muistomerkkien suojelua, jätettiin kertomatta, että Inarin alueella ei ole porosaamelaisten elämästä kertovia kulttuurimuistomerkkejä, ja ne mitä on, koskevat Inarin kalastaja- ja metsäsaamelaisia. Niitä ovat eri puolilla Inaria sijaitsevat peuranpyyntikuopat, uhripaikat, asuinkentät jne. Samaa voi sanoa paikannimistä. Alueelle 1800-luvun loppupuolella muuttaneet porosaamelaisten jälkeläiset eivät tiedä mitään inarinsaamelaisten oloista ja historiallisista tapahtumista. Joten joutuu hämmästelemään sitä röyhkeyttä, jolla he vaativat oikeutta päästä päättämään inarinsaamelaisten elämästä mm. vaikeuttamalla heidän pääsyä saamelaiskäräjien äänestysluetteloon, määräilemällä kuka edustaa inarinsaamelaisia – välittämättä ovatko nämä "edustajat" edes inarinsaamelaisia muuta kuin jonkin kaukaisen sukulaisuuden kautta – ja omimalla inarinsaamelaisten kulttuurimuistomerkeistä päättämisen.

Kaiken kaikkiaan voi todeta, että inarinsaamelaisten syrjintä on ollut suunnitelmallista, törkeää ja tuhoisaa, mutta tästä huolimatta oikeusvaltion nimellä ylpeilevä Suomi on antanut tällaisen asian tapahtua ja jatkua. Olen pitänyt tärkeänä, että suuri yleisö ja poliittiset päättäjät saisivat oikean kuvan tapahtumien kulusta, jonka huipentuma oli ns. Hallbergin toimikunnan mietinnön pöyristyttävät esitykset lappalaisten alkuperäiskansa-aseman eliminoimisesta termikikkailun avulla. Lappalaisten osaksi olisi "historiallisen kompromissin" nimellä kaupitellun huuhaaehdotuksen jätetty saamelaisuuden harrastaminen vapaa-aikanaan, kun heidän asemansa Inarin alueen alkuperäiskansana kaapanneet olisivat jatkaneet laissa muodollisesti vahvistetun alkuperäiskansa-aseman turvin itsehallintoaan, vapautettuna inarinsaamelaisten muodostamasta "oppositiosta", "jarrutuksesta" ja "uhasta".

"Aidoista" ja "epäaidoista" saamelaisista

Kavennettavaksi ehdotetulla saamelaismääritelmällä sama väestö olisi tietoisesti jaettu voittajiin ja häviäjiin; voittajia olisivat olleet pohjoissaamelaiset ja koltat, häviäjiä suomenkielisiksi assimiloidut lappalaiset eli saamelaiset. Näiden asioiden esiintuomisella olen halunnut vaikuttaa suuren yleisön ja poliittisten päättäjien asenteisiin. Tiedän, että vuosikausia saamelaispropagandaa kuunnelleiden keskuudessa on epäilijöitä, joille tuottaa vaikeuksia uskoa, että Suomessa olisi meneillään saamelaisen kulttuurin kansanmurha, kuten Pekka Aikio kevättalvella 2019 pidetyssä ihmisoikeusseminaarissa väitti. Selvennyksen vuoksi täsmennettäköön, että Aikio ei siis puhunut porosaamelaisten ja näiden kanssa liittoutuneiden kolttien muodostaman onnettoman koalition vaaliluettelon ulkopuolelle sulkemiin inarinsaamelaisiin kohdistuvasta syrjinnästä, vaan siitä uhasta, jonka viimeksi mainitut muka muodostavat "aidoille" saamelaisille ja näiden kielelle ja kulttuurille. Tällaisille sekoiluille ja vääristelyille pyritään antamaan uskottavuutta sillä, että niitä esittävät akateemisia titteleitä omaavat tutkijat. Tarkempi asioihin paneutuminen asettaa väitteet paikoilleen kokonaiskuvaan paljastaen, että kyseessä on akateemiseen kaapuun verhoutunut, kansainvälisesti surullisen hyvin tunnettu ilmiö, kiihkomielinen etnonationalismi, jossa valloitus- ja alistushankkeita perustellaan sillä väitetyllä suuremmalla historiallisella oikeudella joka näillä hyväkkäillä muka on maahan jota he vaativat itselleen ja vain itselleen.

Olen joskus nuorena ollut itse saamelaisuudessani kiihkeä, jopa niin kiihkeä että moni nykyaktivisti jäisi kakkoseksi. Tämän kirjoitukseni alussa kerroin kuinka jouduin itse kaivautumaan saamelaisten ja lappalaisten historiaan. Karttuva tieto sai minut näkemään silloisen kiihkosaamelaisuuden läpi. Jonkin aikaa kiihkeämmät "taistelutoverit" onnistuivat hiljentämään kriittisen ääneni sillä valheellisella verukkeella, että minun ei sopinut heilutella venettä koska porosaamelaisten maaoikeusasiat ja itsehallintohanke olivat niin herkässä vaiheessa. Kunhan ne olisi saatu kuntoon, saamelainen itsehallinto huolehtisi myös inarinsaamelaisten asioista. Hiljalleen minulle valkeni, että asiat olivat aina herkässä vaiheessa, ja lopetin vaikenemisen. Siitä lähtien olen yrittänyt olla piikki saamelaisten valheiden rakentajien ja levittäjien lihassa, ja toivottavasti siinä onnistunut.

Suureksi surukseni olen seurannut, miten uudet sukupolvet ovat turhautuneet hitaasti eteneviin asioihin omaksuen vanhoilta parroilta ajatuksen, että etnonationalistinen kiihko olisi ratkaisu – ČSV, Saamenmaa saamelaisille ja sillä sipuli! Avatkaa silmät ja katsokaa: missä ovat inarinsaamelaisten oikeudet, kun tuhatkunta heistä on suljettu saamelaiskäräjien ulkopuolelle? Missä jamassa on saamelaiskäräjät? Sotii edellisen ja nykyisen puheenjohtajan nimissä Suomen valtiota vastaan YK:n ihmisoikeuskomiteassa.

Missä ovat saamelaisnuoret? Kiipeilevät mustissa naamioissa pitkin patsaita ja itkevät YK:ssa kuinka Suomi sortaa saamelaisia. Olen saamelainen syntyjäni - henkeen ja vereen. Vieläpä niin aito porosaamelainen, että siinä moni nykyaktivisteista jää kakkoseksi. Minulla ei ole tarvetta kilpailla saamelaisuuden aitoudesta, mutta uskokaa kokeneempaa: vaikka ylpeys saamelaisuudesta on oikeutettua, saamelaiset eivät ole maailman paras kansa eivätkä tämän maan paras väestöryhmä. Meidän ei tarvitse olla, kenenkään ei tarvitse eikä pidä olla muita parempia, yhtä vähän kuin muita huonompia. Terveen itsetunnon pohjaksi riittää, että olemme kaikki hyviä, sellaisina kuin olemme ja kukin edellytystemme mukaan itseämme kehittäen. Jonkin saamelaisryhmän paremmuus ja sen antama oikeutus ylivaltaan toisten saamelaisten yli voi sinällään olla vanha saamelainen perinne, jota kukin ryhmä on voinut elätellä tykönään, omien alemmuudentunteiden kääntöpuolena. Ne ovat kuitenkin vanhoja huonoja perinteitä, jotka kuuluvat korkeintaan saamelaiseen kerrontaan ja museoihin. Nykyaikaisen saamelaispolitiikan perustaksi ne eivät kelpaa. Saamelaisista kansallisista symboleista, kuten saamenpuvusta ja lipusta on tultava vastuullisen ja rakentavan politiikan vertauskuvia.

Silläkin uhalla, että tämä alkaa muistuttaa kiihkeää saarnaa, jatkan: Olen saamelainen syntyjäni, ja henkeen ja vereen. Vieläpä niin aito porosaamelainen, että siinäkin moni nykyaktivisteista jää kakkoseksi. Etenkin tämä koskee niitä monia saamelaisuudella kiihkoilevia nuoria aktivisteja jotka ovat periytymiseltään saamelaisia vain toisen vanhemman puolesta, ja toisen puolelta supisuomalaisia. Minusta heille tekisi hyvää selvittää itselleen saamelaisuutensa yksilö- tai ryhmäterapiassa, jollaista on tietääkseni järjestettykin. Sellainen identiteettipaini on monen käytävä osana elämää ja kasvamista. Heittäytyen täyssaamelaistakin aidommaksi supersaamelaiseksi ja torjumalla sisäiset ristiriitansa mesoamalla saamelaisuuden esitaistelijoina he onnistuvat kyllä ulkoistamaan jaakopinpaininsa, mutta hintana on että he aiheuttavat vahinkoa saamelaisliikkeelle ja sen kautta myös kaikille niille saamelaisille, jotka haluavat pitää etäisyyttä politiikkaan.

Minä en ole niitä ihmisiä, joka varjelee saamen "veren puhtautta" tai laskee kenellä on kuinka suuri osuus "saamelaisverta", tai puhu siitä montako sukupolvea vaaditaan koiralla tai ihmisellä "veren puhdistumiseen". Minulla ei ole tarvetta kilpailla saamelaisuuden aitoudesta, mutta se ei estä minua muistuttamasta nuorempiani siitä, että olen toiminut vuosikymmeniä saamelaispolitiikassa, aina nuoruuden vimmasta kypsällä iällä – toivottavasti – kokemuksen kautta saavuttamaani viisauteen asti. Tämän kirjoituksen lopussa listaan lyhyesti missä olen tätä kokemusta kerännyt, en mitenkään ylpeilläkseni, vaan ainoastaan näyttääkseni nuoremmilleni että setä on ollut vääntämässä muutakin kuin tahkoa eikä vain horise eikä jorise omiaan. Sápmelaš-lehden lakkauttamisen jälkeen olen sittemmin antanut useita lausuntoja saamelaisia koskettavasta lainsäädännöstä ja ehtinyt kirjoittaa myös muutaman lehti- ja nettikirjoituksen muistellen elämäni varrella kohtaamiani ihmisiä ja ruotien saamelaispolitiikkaa.

Lisää tietoa saamelaisista ja lappalaisista

Kiihkosaamelaisten väitteiden setvimiseksi ja valheiden puhkaisemista varten pyydän kaikkia saamelaisten asioista kiinnostuneita tutustumaan kotisivuillani (jounikitti.fi) oleviin kirjoituksiini. Suomen valtion ja varsinkin Suomen saamelaisliikkeen olisi aika tehdä tilit selviksi kiihkomielisen etnonationalistisen aitosaamelaisuusvirtauksen kanssa, jossa aitous olisi syytä kirjoittaa lainausmerkkeihin. Lopuksi viittaan myös eläkkeellä olevan suomenruotsalaisen lehtimiehen Gunnar Petterssonin kirjoituksiin saamelaisista, jotka löytyvät osoitteesta https://hirvasrumpu.blogspot. Vaikka blogin pääsisältö koostuu ajankohtaisista saamelaispolitiikkaa kriittisesti analysoivista ja kommentoivista kirjoituksista, nämä sisältävät arvokasta tietoa tämän ja eilisen päivän lappalaisista ja saamelaisista. Myös Lapin Kansan niin ikään eläkkeellä olevan aluetoimittajan Veikko Väänäsen blogi osoitteessa https://veikkovaananen.blogspot.com/ on ehdottomasti tutustumisen ja seuraamisen arvoinen. Veikon laajat tietokanavat toimivat vähintään yhtä tehokkaasti kuin hänen aktiivisina toimittajavuosinaan. Kaikille meille kolmelle kirjoittajalle näkyy olevan yhteistä, että mielipiteemme perustuvat tiedolle, emmekä kuvia kumarra niin kauan kuin meissä henki pihisee. Lisää tietoa löytyy myös Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisusta KHO:n sivuilta.

Kumpulassa huhtikuun 17. päivänä 2023

Jouni Kitti
Pohjoissaamelainen

Maa- ja metsätalousministeriön tarkastaja (eläkkeellä)

Saamelaisvaltuuskunnan jäsen 1976–1995

Saamelaiskäräjien jäsen 1996–1999

Saamenkielisen Sápmelaš -lehden päätoimittaja 1980–1999